Myönsin jo kävelymatkalla kauppaan, että yksi viiva testitikussa olisi pettymys. Juntatessani vaunuja hangessa eteenpäin, oli mielessä keinulauta jonka toisessa päässä oli onnellinen yksilapsinen perhe-elämä, toisessa päässä väkisin väännetty ajatus lapsellisesta lapsettomuudesta ja minä sitten tasapainoilemassa siinä välissä. En tiedä mitä haluan. Juuri sillä hetkellä halusin olla raskaana. Tälläkin hetkellä, testin tehtyäni ja siihen pettyttyäni kaipaan elämää sisälleni. Ja silti olen sitä mieltä, että tämä elämä tässä riittää.

Eniten ahdistaa ajatus toiveikkaasta toivottomuudesta, jonka tunteen olin jo unohtanut. Kuinka neljä vuotta kerran kuukaudessa olin varma, olin epävarma, olin toiveikas ja olin toivoton. Nyt olen samassa pisteessä taas. Haluan hukata sen pisteen.