Kuinka olenkaan voinut haaveilla uudesta viivasta raskaustestissä?! Juuri nyt tuntuu, että elämä on tässä ja nyt ja tässäkin on jo jotain pielessä. PikkuHukka on ihana, elämässä puitteet on kunnossa ja IsoKarhu on kiltti. Haluaisin silti jotain muuta. En entistä elämää takaisin, en. Mutta uuden sohvan, matkalle, vessaremontin ja Isolta karhulta hymyjä, kosketuksia, apua arkeen ja läsnäoloa.

Kesäkissa kehräsi hetken aikaa kainalossa ja Toinen viivähti niin tuttuna, kauniina ja lähellä sohvannurkassa. Nämä hetket saivat miut tuntemaan olevani hetken aikaa enemmän. En vaihtaisi Karhua kissarakkauteen, en. Kolme karvaista kotona riittää. Mutta nuo hetket saivat maailman hetkeksi pysähtymään  ja minut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi, ainoaksi. Sitä ei IsoKarhu ole osannut enää pitkään aikaan. Joskus meijän läpi käy tuulahdus siitä, joka nostaa ihanalla tavalla talviturkin pystyyn ja saa ihon kihelmöimään. Mutta tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin.

En halua uskoa, että tätä se on. Perhe elämä. Jatkuvaa yritystä tehdä vaikutus ihmiseen, kehen ei sitä enää tarvitse tehdä.

Äiti, huora, madonna. Miksi en saisi olla niitä kaikkea?!